Pakopiste

Kaisa Ijäksen toisessa runokokoelmassa upotaan lähtöihin, katoamisiin ja tulemisiin. Viettelys ja vietit kutovat syvyyksiin kulkevia linjoja, ja jokainen kaupunki tuottaa kaksoisolentonsa. Kierreportaikon lailla pyörryttäviä reittejä seuraamalla voi joutua kertomukseen, joka on liian hyvää ollakseen totta. Pakopiste katsoo puhetta, kieltä ja puhujaa kuin toista, vierasta. Proosarunoa ja säkeitä yhdistelevien runojen kerrokset imevät lukijan kohti kammottavaa, mutta myös koomisuudella ja väärinkuulemisella on sijansa. Ijäs tutkii runoissaan nerokkaasti sitä, miten valta-asetelmat muodostuvat ja miltä tuntuu, kun kosketus ja kieli ovat osa merkkien kudelmaa, jota ei pääse pakoon.